Autonominen hermosto on ollut erityisenä kiinnostuksen kohteenani siitä lähtien, kun osteopatiaopiskelijana noin 13 vuotta sitten ymmärsin sen merkityksen kipuun ja kun ensimmäistä kertaa huomasin pystyväni vaikuttamaan sen toimintaan omin käsin manuaalisella hoidolla. Olen perehtynyt stressiteorioihin ja stressin fysiologiaan etsien kattavaa selitystä ja mallia. Asiakkaikseni on vuosien varrella syystä tai toisesta löytänyt yhä useampi pitkäkestoisesta stressistä, uupumuksesta ja viime vuosina myös (C)PTSD:n ja kehityksellisen trauman vuoksi voimakkaasti hermostoltaan oireilevia ihmisiä. Etenkin heidän kanssaan, oireiden yltäessä syvälle ihmisen kokonaisuuteen, pelkkä autonominen hermosto ei enää toimi riittävänä viitekehyksenä ymmärrykselle ja hoidolle.
Mitä polyvagaalisesta teoriasta puuttuu
Polyvagaaliseen teoriaan tutustuminen oli minulle iso juttu. Siinä hermoston toimintaan otettiin keskiöön turvan kokemus. Teoria kahdesta eri vaguksesta on hyvin selitysvoimainen ja käyttökelpoinen etenkin traumaperäisissä vireystilansäätelyn haasteissa. Teoria on kuitenkin tieteellisesti (anatomisesti) perustelematon ja siitä puuttuu yksi olennainen hermostollinen tila, jonka tunnistamatta jättäminen on hyvin ongelmallista, jos kehomieli on jumissa siellä.
Voit kuvitella itsesi pikajuoksijaksi, joka on valmistautunut 100m kilpailuun. Asetut lähtötelineeseen, kuulet komennot ”paikoillanne- valmiina…” jokainen kehon lihas on jännittynyt, sydän pumppaa lujaa ja koko järjestelmäsi on äärimmäisen suuntautunut toimintaan, mutta lähtölaukausta ei koskaan kuulukaan. Miltä tuntuu kehossa nyt? Huomaatko vireystilan kohoamista, ehkä ärsyyntynyttä turhautumista? Ehkä tarvitset muutaman syvän huokaisun tai kehon ravistelun kertoen itsellesi, että eläydyit vain tarinaan ja oikeasti olet rauhallisesti sohvallasi lukemassa kännykältä blogia.
En tiedä kuinka onnistuin, mutta tarkoitukseni oli kuvailla kokemuksellisesti sitä tilaa, kun kehomieli aistii stressorin, valpastuu arvioimaan tilannetta ennen toimintaa. Arvion hetki on lyhytkestoinen, ehkä joitain sekunteja, ja purkautuu sitten toimintaan. Normaalissa elämässä näitä tulee pienemmissä ja isommissa mittakaavoissa ja tilaa kutsutaan jähmettymiseksi (älä sekoita lamaannukseen tai freezeen!). Joskus käy kuitenkin niin, että emme saa purettua jähmettymistä toimintaan ja tila pitkittyy. Tämä on äärimmäisen kuluttava tila olla, jossa sympaattinen aktiivisuus ei pääse tasaantumaan ja tilan jatkuessa päiviä, se vaikeuttaa olennaisesti elintoimintoja ja kykyä olla läsnä ja levätä. Keho on kuin ravistettu shamppanjapullo, jossa on korkki päällä. Ostepatiassa tätä tilaa kutsutaan hermostolliseksi shokiksi. Sen purkautuminen on ensisijaista, jotta saadaan kehomieltä ohjattua takaisin kohti normaalia säätelyä ja homeostaasia. Yleensä tämän purkautumiseen tarvitaan aktiivista tekemistä, kuten liikettä tai tunteiden ilmaisua millä tahansa keinoin. Vasta sen jälkeen on mahdollista rauhoittua.
Viisi hermostollista tilaa
Tämä jähmettymisen tila on fysiologisesti niin kuluttava, että selviytyäksemme sen on laimennuttava. Silloin tyypillisesti jäädään jatkuvaan ylivireyteen, on univaikeuksia, keskittymishaasteita, verenpaineen kohoamista, vatsan toiminnan muutoksia ym. stressioireita. Kehomieli ei osaa toimia kovinkaan eritellysti ja jokin triggeri, alkuperäiseen jähmettymiskokemukseen liittyvä muisto, voi laukaista uudestaan samanlaisen tilan. Tästä luupista pois pääsemiseksi tarvitsemme usein apua, turvallisessa tilassa tapahtuvaa kanssasäätelyä, jotta opimme tunnistamaan oman kehomielen kiemurat ja luomaan itse itsellemme parempaa ja toimivampaa säätelyä.
Pitkittyneen ylivireyden taustalla voi olla tuollainen jähmettymiskokemus tai traumaattinen kokemus. Aikajanalla eteenpäin kulkiessa elimistö ei jaksa pitää yllä säätelemätöntä ylivireyttä ja ajaudutaan alivireyteen, vetämättömyyteen ja väsähtäneisyyteen. Viimeistään tässä vaiheessa hermoston lisäksi hormonitoiminta ja aineenvaihdunta laittavat lusikkansa soppaan. Mikäli emme ehdi tehdä korjausliikkeitä, uupumus voi edetä lamaannukseksi, joka sitten lopulta täyspysäyttää ihmisen ja toipumiseen voi mennä kuukausia tai jopa vuosia. Täältäkin ylöspäin kipuamiseen tarvitsemme yleensä toisen ihmisen apua ja tukea ja monesta suunnasta terveyteen panostamista, usein myös kokonaisen elämänmuutoksen.
Ajattelen yllä olevat neljä hermostollista tilaa, jähmettyminen – ylivireys – alivireys – lamaannus, liukuvalle janalle. Niiden keskeltä puuttuu vielä neutraali hermostollinen tila, jossa on eniten turvaa, jossa syvä lepo ja kehon homeostaasi mahdollistuu, yhteys muihin ihmisiin ja maailmaan on mutkatonta. Mitä kauemmaksi täältä neutraalista keskustasta mennään, sitä enemmän on turvattomuutta ja vireystilan säätelyn haasteita, kehomielen oireilua, yhteydettömyyttä.
Neutraalin lisäksi ylivireys ja alivireys kuuluvat normaaliin hermoston toiminnan vaihteluun. Tarvitsemme niitä päivän kuluessa erilaisia asioita tehdessämme. Sietoikkunan käsite on myös hyödyllinen. Se kuvaa sitä, kuinka kauas keskustasta voimme venyä ja pysyä edelleen toimintakykyisinä ja läsnä itsessämme ja säilyttää kyvyn palautua keskustaan, neutraaliin tilaan, kun on sen aika. Tätä voi harjoitella lisäämällä turvaa ja kannattelua itsessään, vaikkapa vireysvalmennuksen keinoin.
Poiminta vagushermosta
Ymmärtääksemme vagushermoon kohdistuvia aktivointiharjoitteita, joita usein tehdään kun halutaan tasapainottaa hermoston toimintaa, meidän pitäisi tietää perusasiat autonomisesta hermostosta. Kyse on siis siitä osasta hermostomme kokonaisuutta, joka säätelee kehon tahdosta riippumattomia toimintoja, kuten sydämen sykettä, hengitystä ja ruoansulatusta. Se jakautuu sympaattiseen hermostoon, joka aktivoituu stressissä ja valmiustilassa, sekä parasympaattiseen hermostoon, joka edistää lepoa ja palautumista. Vagushermo on yksi osa parasympaattisen hermoston toimintaa ja toimii osana autonomisen hermoston kokonaisuutta.
Silloin, jos olemme pitkittyneessä jähmettymisen tilassa eli sympaattisen hermoston jumitilassa ja aktivoimme vagushermoa, saatamme saada aikaan huonon ja sekavan olon toivotun rauhoittumisen sijaan. Kehon tarve olisi purkaa pois ylimääräinen liike-energia, mutta yritämme pakottaa sitä rauhoittumaan ja lepäämään. Huono olo johtuu siis ristiriidasta tarpeen ja korjauskeinon välillä. Myös lamaannuksen tilassa vaguksen aktivointi voi vain syventää uupumusta. On siis tarpeen tietää oman hermostonsa lähtötilanne ennen vagushermon harjoitteita, ne eivät sovi kaikille ja joka tilanteessa!
Vagushermo on suurin vaikuttaja parasympaattisessa hermostossa, sen toiminnan ulottuessa lähes kaikkiin rinta- ja vatsaontelon elimiin. Siksi sen vaikutusta ei kannata aliarvioida. Vagusta kannattaa ehdottomasti aktivoida silloin, kun olemme liiallisessa ylivireydessä tilanteeseen nähden ja haluamme rauhoittua ja rentoutua siitä neutraaliin tilaan. Koska tämä on ajassamme se yleisin hermostollinen tila olla, vagusharjoitteet toimivat suurimman osan ajasta suurimmalle osalle ihmisistä. Mutta jos olet se vähän harvinaisempi tapaus, niin tämä on tärkeää havaita.
Lopuksi
On hyvä muistaa, että nämä ovat monimutkaisia asioita ja mallintaessa joutuu yksinkertaistamaan rankasti. Jokaisen elämänhistoria kirjoittaa hermoston yksilölliseksi toiminnaltaan ja haluaisin alleviivata sitä. Silloin kun liikutaan yllämainitun janan ääripäissä, toipuminen voi olla turhauttavan hidasta. Täytyy muistaa, että sekä pitkittynyt jähmettyminen että lamaannus ovat molemmat itsen suojamekanismeja, jotka aktivoituvat syystä. Niiden itseä suojeleva tarkoitus on myös pohjimmiltaan kaunista ja sen huomaaminen voi auttaa hyväksynnässä, joka tarvitaan toipumisen matkalla.
Sinikka Tiainen, osteopaatti ja vireysvalmentaja NPTI®